Nostalgiaa

 

Miten hauska selailla vanhoja saarikuvia! 1950-luvun alkua ja vene täynnä porukkaa.

                                    Isän rakentama uusi saarimökki.

Leikittiin, ongittiin, uitiin, pelattiin, mutta ei kännyköillä.

Ja aina oli sukulaisia ja ystäviä tulossa kesän viettoon päiväksi, pariksi!

 Tai vierailtiin serkkujen huvilalla. Kahvi maistui äidille ja isälle tuossa pöydän päässä.

Muoti muuttuu valokuva-albumissani

Selailin vanhoja vanhoja valokuviani ja totesin, että ollaan sitä pukeuduttu niin monella eri tyylillä eri aikoina!

1800-luvun lopusta 1960-luvun loppuun poseeraa kolme polvea, kukin omalla tyylillään. 

Tyttölyseolaisia urheilutamineissaan 1930-luvulla.

 

 

1930-luvulla edelleen. Talvi ja lämmintä yllä, mutta

 

kevättä kohti ollaan menossa ja siirrytään vapputamineisiin.

 

 
                              Kampaustyyliä 30-luvun malliin.

 1940-luvun tyylikkäitä neitokaisia.

 

                             Talvi 1947 ja kukin pukeutuu omalla tyylillään!

 

Niin 1950-lukua!

 

                                         Ja 60-luku ja Marimekko!

Mennyttä ja tulevaa

Viime aikoina ovat päivät, illat ja osa öistäkin kulunut vanhojen asioiden parissa valokuvia tutkien, sukupapereita järjestellen ja varsinkin hiljattain saatuja DNA-tuloksia ihmetellen.

Tästä  pitäisi löytyä isäni koulupoikana. Olisikohan hän tuo kiiltävälippainen poika, neljäs ylärivissä oikealla. Ainakin on aivan samannäköinen kuin isä kuvassa perhealbumissamme. 

Tässä äitini kansakoulun aikaiset opettajat poseeraavat koulun edessä, jota minäkin kävin neljä vuotta. 

Mutta jätetään nyt taakse kaikki mennyt ja siirrytään tuleviin sukupolviin. Näiden kalasääskien seurassa voi viettää aikansa pitkänkin tovin. Täältä WWF:n Luontolivestä seuraan niiden touhuja ja opin paljon kärsivällisyydestä. Siellä jomman kumman on istuttava heinäkuuhun saakka hautomassa, tuulessa ja tuiskussa ja viime viikolla lumisateessakin. 

Eletään nyt vaan tässä ja nyt.....

....mutta kun historia on niin mielenkiintoista, voi siihen aina välillä palata, tavalla tai toisella.

Nyt voi melkein todeta, että bloginikin on jo historiaa, tai ainakin lähihistoriaa, ei täällä paljon nykypäivää ole näkynyt. Mietin kuinka ahkera olen joskus ollut! Mietin myös, mistä blogini sai nimensä, mutta kun tuota sivulla olevaa Tag Cloudia  tutkii, näkee, että onhan täällä aikoinaan puuhasteltu luovastikin:)

Scrapbooking on jäänyt jo unholaan, mutta hauska oli näperrellä ja käyttää mielikuvistustaan.

Ideoitakin näyttää olleen aivan tarpeeksi.

Eikä ollut uskonpuutetta, kun ryhtyi entisöimään vanhoja huonekaluja ym.

Vietin nostalgisen tuokion näiden "historiallisten" postausten parissa ja tuli melkein ikävä vanhoja blogiystäviä, Susadimia, Wienermädeliä, kato nyt tätäkin-blogin Päiviä, Sanskua...

 ----------------------

Lisää historiaa:

Sukututkimusharrastukseni vain jatkuu ja mielenkiintoista materiaalia löytyy loputtomasti. Tutustun parastaikaa tähän Marja Pirttivaaran geneettisen sukututkimuksen ABC-kirjaan Juuresi näkyvät ennen kuin teen DNA-testin ja katson saanko paikattua aukon erään kaukaisemman esi-isän kohdalla.

Kirjan takakannessa on osuva lause: maailman paras historiankirja löytyy meistä itsestämme.

Muutenkin olen viime aikoina viihtynyt menneisyyden parissa, tai viihtynyt on aivan väärä ilmaisu, järkytys on oikeampi sana kuvaamaan tuntoja tätä sisällissodasta kertovaa Lahtarit-kirjaa lukiessani. Anneli Kanto näyttää todellakin, miten raakoja petoja me ihmiset  olimme, sekä punaiset että valkoiset! Olemmekohan ottaneet opiksi, koska mahdottomalta tuntuu, että vastaavaa voisi meillä täällä tapahtua enää nykypäivänä.

Tänään sain samaa aikaa kuvaavan, Anneli Kannon edellisen teoksen Veriruusut, joten iltalukemiset jatkuvat samoissa tunnelmissa, tällä kertaa 15-vuotiaan Sigridin kohtaloa seuraten.

Mutta tässä ja nyt: nauttikaamme kirpeistä pakkasista ja aurinkoisista talvipäivistä!

Neljäs päivä

Kuva päivässä, parhaana jopa kaksi–haaste
näyttää jatkuvan reipasta vauhtia ennen tahdin hidastumista.

4. SEINÄLLÄ

Seinällä tässä työpöytäni edessä on kuva, joka liittyy läheisesti eiliseen teemaani, sukututkimukseen. On jopa tutuilta seuduilta ja tutulta ajalta peräisin.
 Kuva on otettu kännykällä huonossa valaistuksessa, täältä löytää paremman [klik]

Ja seuraava kuva

 Kuva päivässä, parhaana jopa kaksi–haaste:

3.  RAKAS HARRASTUS

Miten paljon uutta tietoa olenkaan löytänyt suvustani, kiitos SSHY:n  ja muiden tietolähteiden. Isoäidistäni alkanut sukukertomukseni vain laajenee ja laajenee.

Mikä seikkailu onkaan kulkea Hedvigin, Edlan, Annan, Johanin, Erikin ja monien muiden jalanjälkiä ja seurata heidän kohtaloitaan, suruja ja iloja.


Ja sitten jonkinlainen ohjenuora itselleni, se lupaamani lista:

Toki saavat muutkin liittyä mukaan, vaikka tämän nyt itselleni laadinkin.

Sattumien summa

Nyt tuli aurinko esille, mutta päivä on ollut niin tuulinen ja sateinen, että ulkona on tullut vain käväistyä. Olikin siis oivallinen hetki palata rakkaan harrastukseni sukututkimuksen pariin.

En tiedä mikä teidän kohtalonne tulee olemaan,

mutta yhden asian tiedän; ainoat teistä, jotka tulevat saavuttamaan aidon onnen,

ovat ne, jotka ovat etsineet kykyä palvella toisia ja löytäneet sen.

-Albert Schweitzer-

Suvussani on henkilö, johon nuo sanat sopivat paremmin kuin hyvin, henkilö, jota en koskaan voinut tavata, sillä hän syntyi jo vuonna 1876, lähti lähetystyöhön Himalajalle 26 vuoden ikäisenä ja jäi sinne 58 vuodeksi.

Otsikoita lehtiartikkeleista, joita muistan lukeneeni, tai onhan minulla lehdet vieläkin tallessa. Niistä sain lukea, miten hänet oli kuin luotu tehtäväänsä varten lähetysasemilla vaikeakulkuisilla Himalajan rinteillä, yli 2000 metrin korkeuksissa. Lehdissä kerrottiin hänen olleen erityisen rohkea ja todella monipuolinen, ollen juuri oikea henkilö oikealla paikalla. Vieläkin  kerrotaan legendaarisia kertomuksia Edlasta, joutuihan tämä "ani karbo" (valkoinen opettaja) hädän tullen toimimaan pelottomasti jopa kirurgina, kuten silloin, kun pelasti karhun raateleman pojan, jonka jäsenet olivat melkein irti revityt ja kasvot karhun käpälien runtelemat.  Näky oli niin paha, että Edla siinä poikaa hoitaessaan mielessään ajatteli, että saisipa poika kuolla, mutta ei hän kuollut, vaan seuraavana vuonna tavatessaan juoksi pelastajansa syliin kiittäen häntä! Luonnonlääkärin taitojakin hänellä oli, olisiko opittu Saksassa oleskelun aikana, sillä kerrotaan, että hän paransi monia  esimerkiksi Kuhne-kylvyillä.
Lyhytaikaisesta opettajantyöstään kotimaassa hänellä oli hyötyä opettaessaan lähetyskoulun pieniä ja isojakin lapsia lapsia lukemaan ja orpolapsista hän piti huolta lastenkodeissa eikä vain pitänyt huolta, vaan piti heitä omina lapsinaan, joille riitti rakkautta, kertovat tietolähteet.

Monipuolinen kielitaito on aina hyödyksi maailmalla ja Edla puhuikin englantia, saksaa, ruotsia, hiukan suomea, mutta Tiibetin-kielestä tuli hänen uusi äidinkielensä, myös nepalinkielen hän hallitsi.
Hengästyttää kertoa hänen monipuolisuudestaan, mutta puutarhurin taitojakin ja kiinnostusta hänestä löytyi. Suomesta tulleet lähetystyöntekijät toivat mukanaan taidon kasvattaa puutarhakasveja, perunaa, kaalia, omenatarhankin he perustivat.
Työ tuolla seudulla oli noissa olosuhteissa  raskasta ja kuluttavaa, jo ilmaston takia, lepokausia oli pakko pitää ja niin piti sukulaisenikin. Hän tuli kotimaahan noin kahdeksi vuodeksi "lepäämään", eli kävi puutarhakoulun ja kiersi maata kertomalla työstään Intiassa!
Nämä olivat tietoja, joita olin lukenut paikallisesta sanomalehdestä kauan sitten. Nyt yhtäkkiä olenkin saanut paljon muita tietolähteitä. Osittain aivan sattumalta.

Keramiikkaryhmääni tuli mukaan henkilö, joka sattui mainitsemaan, että hänen isotätinsä oli ollut Intiassa lähetystyössä. Selvisi, että vieläpä samaan aikaan ja samoilla paikoillakin kuin minun omani ja että hän oli kirjoittanut siitä kirjan. Luin sen, sain uutta tietoa ja näin uusia kuvia. Mielenkiintoista!
Samoihin aikoihin sain tietää henkilöstä, jolla on hallussaan sukulaiseni Intiasta kirjoiltamia kirjeitä, kaksikin kappaletta vuosilta 1919 ja 1920. Sain niistä kopiot ja lisää uutta tietoa. Tämä henkilö sattui olemaan nyt keväällä Nepalissa juuri kun siellä oli tuo hirveä maanjäristys. Edla kertoi samasta asiasta – miltä tuntui kun tuollainen luonnonkatastrofi jylläsi Himalajan rinteillä 1919, onneksi ei niin suurin tuhoin kuitenkaan. Myöhemmin 1934 sattui suurempi maanjäristys, joka tuhosi lähetyskoulunkin, joka oli sitten lopetettava, kun ei löytynyt varoja uuden rakennuksen rakentamiseen.

Kansalliskirjaston digitoidut lehdet on paikka, josta olen löytänyt ja löydän edelleen lisää tietoa Edlan vaiheista, sillä lähetystyöntekijät kirjoittivat ahkerasti lehtiin elämästään kaukana kotimaasta.

Vuonna 1902 hän siis jätti kotikaupunkinsa ja lähti kuusi viikkoa kestävälle merimatkalle kohti Intiaa.

Kuva lötyi täältä

Miten matka sujui, siitä pieni ote kirjeestä, jonka hän lähetti välietapista Lontoosta " Koko merimatkalla oli meillä mitä ihanin ilma, laiwan miehistö sanoi tämän olleen 4 kerran koko kesän kuluessa, kun Polariksella oli niin suotuisa matka....."

Intiassa matka jatkui junalla ja kävellen jyrkkiä teitä ja polkuja pitkin, onneksi sentään saattajan kanssa, joka esti pahemmat tapaturmat vaarallisilla äkkijyrkillä rinteillä.

Vuonna 1881  oli valmistunut tämä kapearaiteinen rautatie, joka on  yksi Unescon maailmanperintökohteista. Se on käytössä tänäkin päivänä ja junamatkalle pääseekin  mukaan

täältä [Toy Train]

Kulkeminen noissa maastoissa ei ollut niin yksinkertaista. Kaupunkilaistyttö Edla ei siitä säikähtänyt, ylittipä hän vaarallisen koskenkin paikallisten tapaan jakkihärän selkään sidottuna. Siitä hän sai kiitokseksi ja tunnustukseksi urheudestaan "raikuvat aplodit" vastarannan asukkailta.

Arkisia touhuja  ja 

juhlaa. 

Paljossa hän oli mukana, jopa kuninkaan kruunajaisissa kahden työtoverinsa kanssa. Koska edellisen kuninkaan aikana oli lähetystyöntekijöillä ollut hetken vaara joutua karkotetuiksi,  osallistuivat he nyt vastahakoisesti juhlaan, olihan kutsua noudatettava.

Työntekijät lähetystalon edessä

Edlan elämästä saisi kirjoitettua aikamoisen seikkailuromaanin, mutta keräilenpä siihen nyt vielä lisää materiaalia:-)

Vielä yksi sattuma, näin, että täällä ( Elonet )voisi nähdä televisiossa aikoinaan esitetyn dokumentin noilta seuduilta, noilta samoilta ajoilta, noista samoista tehtävistä. Helsingin matkalla pitäisi mennä katsomaan.

Kirjat lähellä sydäntäni

joten näin ystävänpäivänä ajttelin muistaa niitäkin ja antaa näille aina mukana seuraaville ystäville omin käsin tehdyt lahjat.

Punaisen sydänkirjanmerkin annan Xinranin kirjalle Kiinan kadotetut tyttäret. Xinran kertoo omakohtaisistakin kokemuksistaan, siitä, mikä voi pahimmassa tapauksessa olla tyttölapsen kohtalo maassa, jossa "tyttövauva ei ole lapsi".

Toisen sydänkirjanmerkin saa kirja, joka on todella lähellä sydäntäni. Löysin sen etsittyäni aikani eräästä nettiantikvariaatista ja voin vain sanoa, että kirja on minulle suuri aarre ♡.  Aikaisemmin tiesin,  että Edla-sukulaiseni lähti vuonna 1903 Himalajalle ja historiallisista lehdistäkin olin lukenut hänestä, mutta nyt tiedän paljon enemmän ja kunnioitukseni on todella suuri tätä rohkeaa naista kohtaan. Kuinkahan monen lapsen hengen hän oli mukana pelastamassa noissa karuissa, alkeellisissa oloissa.

Parhaillaan luen Hannu Väisäsen kirjaa Taivaanvartijat [KLIK].  Kuten hänen kolmessa aikaisemmassa omaelämänkerrallisessa romaanissaan, riittää tässäkin värikkäästi kerrottua luovan työn ylistystä, huumoria unohtamatta. Se sai nyt tällaisen kauniin keväisen kukkakirjanmerkin:-)

Jatkan nyt kuitenkin sydämillä, päivän teemassa pysyäkseni.

Bente Presterud Røvik on tehnyt kirjan, josta  löytyy 127 erilaista sydämen muotoista ideaa annettavaksi sille, joka on lähellä sydäntä.

 Eipä mikään pöllömpi idea tämäkään, sydämestä on sekin tehty!

Nämä ystävyydestä kertovat pikku runot löytyvät Leena Järvenpään kirjasta Muistoa minulta pyysit.....  Sain kirjan muutama vuosi sitten parhaalta lapsuudenystävältäni. Vaikka emme enää niin tapailekaan, tuntuu kuin olisimme edelleen yhtä läheisiä kuin aina ennenkin. Tuonkaltainen ystävyys ei koskaan katoa.

Ja nyt menen antamaan Mr Clarissalle suukon.

Tällaisen!