Oma blogi

Kaikille varmaan ihan tuttu asia, mutta miten olenkin unohtanut sen, että blogia voi lukea, selailla ja klikkailla erilaisin näkymin. 

Snapshot-kuvista löytyy helposti postaus kuin postaus. Tässä aivan  blogihistoriani alkuaikaa.

Flipcard-näkymän lisäksi vielä muita mahdollisuuksia Classic, Magazine, Mosaic, Sidebar ja Timeslide. Hieno asia monille, joille blogi on jonkinlainen päiväkirja -  täältä löytää helposti etsimänsä asian.

Eletään nyt vaan tässä ja nyt.....

....mutta kun historia on niin mielenkiintoista, voi siihen aina välillä palata, tavalla tai toisella.

Nyt voi melkein todeta, että bloginikin on jo historiaa, tai ainakin lähihistoriaa, ei täällä paljon nykypäivää ole näkynyt. Mietin kuinka ahkera olen joskus ollut! Mietin myös, mistä blogini sai nimensä, mutta kun tuota sivulla olevaa Tag Cloudia  tutkii, näkee, että onhan täällä aikoinaan puuhasteltu luovastikin:)

Scrapbooking on jäänyt jo unholaan, mutta hauska oli näperrellä ja käyttää mielikuvistustaan.

Ideoitakin näyttää olleen aivan tarpeeksi.

Eikä ollut uskonpuutetta, kun ryhtyi entisöimään vanhoja huonekaluja ym.

Vietin nostalgisen tuokion näiden "historiallisten" postausten parissa ja tuli melkein ikävä vanhoja blogiystäviä, Susadimia, Wienermädeliä, kato nyt tätäkin-blogin Päiviä, Sanskua...

 ----------------------

Lisää historiaa:

Sukututkimusharrastukseni vain jatkuu ja mielenkiintoista materiaalia löytyy loputtomasti. Tutustun parastaikaa tähän Marja Pirttivaaran geneettisen sukututkimuksen ABC-kirjaan Juuresi näkyvät ennen kuin teen DNA-testin ja katson saanko paikattua aukon erään kaukaisemman esi-isän kohdalla.

Kirjan takakannessa on osuva lause: maailman paras historiankirja löytyy meistä itsestämme.

Muutenkin olen viime aikoina viihtynyt menneisyyden parissa, tai viihtynyt on aivan väärä ilmaisu, järkytys on oikeampi sana kuvaamaan tuntoja tätä sisällissodasta kertovaa Lahtarit-kirjaa lukiessani. Anneli Kanto näyttää todellakin, miten raakoja petoja me ihmiset  olimme, sekä punaiset että valkoiset! Olemmekohan ottaneet opiksi, koska mahdottomalta tuntuu, että vastaavaa voisi meillä täällä tapahtua enää nykypäivänä.

Tänään sain samaa aikaa kuvaavan, Anneli Kannon edellisen teoksen Veriruusut, joten iltalukemiset jatkuvat samoissa tunnelmissa, tällä kertaa 15-vuotiaan Sigridin kohtaloa seuraten.

Mutta tässä ja nyt: nauttikaamme kirpeistä pakkasista ja aurinkoisista talvipäivistä!

Päästiin vihdoinkin kesämökille

Tulihan se kesä, kun vaan jaksoi odottaa. Tänään näytti mittari täällä lähes 24 astetta, joten pihatöitä sai tehdä kauniissa säässä, vaikka rikkaruohot kyllä kasvavat, oli sää mikä tahansa. Nyt kun tätä kirjoittelen, ropisee sade katolle – ruohikkopaloja onkin ollut siellä ja täällä, joten sade on tervetullut. Ilta-aurinko ei malta kuitenkaan pysyä poissa, vaan kultaa männynrungot oranssin värisiksi, mikä upea näky!

Viikonloppuna lähdimme vihdoinkin kesämökille, oikullinen kevät on siirtänyt matkaamme viikko viikolta. Kun  olimme päässeet perille, soitti tyttö ja tiedusteli, joko "työleiriläiset" ovat aloittaneet hommansa:)  Ehei, olimme päättäneet vain nauttia lämpimästä säästä, hyvistä eväistä ja lintujen konsertista. Työt saivat nyt odottaa, vaikkapa tuon  saunan seinän maalaaminen. Turha sitä on katsoa, parempi ihailla kirkkaan sinistä taivasta! 

Ruoho oli yllättäen kasvanut pitkäksi, mutta antaa sen kasvaa, siinähän se pysyy seuraavaan kertaan. Tässä kuvassa näkyy tärkeämpi asia: linnunpönttö, joka odottaa pääsyä puuhun. Nyt niitä on kahdeksan siellä ja täällä metsikössä, koivuissa ja männyissä ja heti näytti joku, ehkä kirjosieppo, olevan kiinnostunut uudesta asunnosta.

Hyvä kirja ja kesämökin piha – mikä nautinto!

Auringon porottaessa liikaa lukijan silmiin, on tuon pihakuusen alla hyvä viivähtää

ja tuumia vaikkapa näin, Kirsi Kunnaksen tavoin: 

Mutta nyt hyppään aivan toiseen asiaan, kuitenkin kirjoissa pysyen:

Monta kertaa olen jo miettinyt tämän blogini lopettamista. 26.6.2008 kirjoitin ensimmäisen postaukseni, joten 10 vuotta tulee täyteen ensi vuonna. Voisinhan jatkaa siihen saakka, en tiedä. Joka tapauksessa olen päättänyt tehdä jutuistani blogikirjan, mikä ilahdutti lähipiiriäni, onhan täällä kerrottu perheen touhuista ja muistakin asioista, joita ei halua unohtaa. Kun tämä kaverini sai käteensä tänään uunituoreen ensimmäisen kirjan, toi lukeminen montakin kertaa hymyn huulille, kun hän näki kuinka hauskoja nuo pikkuiset olivat parivuotiaina,  haikeaakin oli, kun näki juttuja rakkaasta edesmenneestä koirapojastamme. 

Tässä on siis aikamoinen urakka, ennen kuin koko blogi on siirtynyt kirjan sivuille.