Lapsuudenmuisto

 Pitääpä tulla tännekin kertomaan  hauska mieleen tullut muisto kaukaa 1950-luvulta. Parhaan ystäväni kanssa emme enää voi😢 muistella yhteisiä hassuja päähänpistojamme, mutta voinhan kertoa kaikille muille:)

 

 

Asuimme keskellä kaupunkia ja tuohon aikaan saivat lapset kulkea huoletta kaduilla ilman aikuisen seuraa.  Tämä itsekeksimämme leikki oli yksi suosikkejamme ja voi kuinka saimme nauraa sille sitten aikanaan, kun järki hiukan kasvoi! Leikki oli nimeltään "jokaiselle jotakin". Oli siis sanottava mahdollisimman monelle vastaantulijalle jotakin - mielikuvitusta siinä tarvittiin, sillä noilla kaduilla oli melko paljon jalankulkijoita.

 Toinen leikkimme oli myös ystävällismielinen - siinä  oli niiaten tervehdittävä niin useaa vastaantulijaa kuin vain ehti! Muistan kuinka monta vanhaa tätä-ihmistä kääntyi ihmetellen katsomaan jälkeemme miettien ihmeissään, keitä me nyt olimmekaaan!

Lapsuus oli ennen niin erilaista. Sai käyttää omaa mielikuvitusta, luoda omia leikkejä...

 

Aika rientää!

 Luin, että 40 vuoteen ei täällä ole ollut tähän aikaan näin paljon lunta. Lapsilla on hauskaa.

 

                        Saisi edes osa tuosta pysyä maassa valoa tuomassa!

  

Jo tammikuussa sain toivomani langat näiden perinteisten sukkien neulomiseen (kutomiseen sanon mieluummin), mutta nyt vasta aloittelin. Kolmas kerta toden sanoo, sillä eri syistä tuli mutkia matkaan, mutta joka kerralla aloitan innoissani ja Spotify soittaa ahkerasti lempimusiikkiani!

Kaupungin keskustassa ei lumesta ole paljon tietoa.

Onneksi nämä suloiset lapsenlapsi-koirapojat asuvat hiukan keskikaupungin ulkopuolella, siellä riittää lunta peuhaamiseen. Voi, miten pojat innostuivat, kun kävimme heitä hoitamassa, siinä tuotiin palloa, apinaa ym. tärkeää näytettäväksi.

Loviisa mielessä

Loviisa, niin kaunis pieni kaupunki, jossa kävimme aikaisemmin useinkin. Nyt kun lasten isovanhempia ei enää ole siellä elossa, ovat käynnitkin harvenneet. 

 

Loviisassa  on jäljellä paljon vanhoja rakennuksia ja kun kaupungin omilta sivuilta löytyi ohje sukkiin, joissa on käytetty mallina esimerkiksi näitä tyypillisiä ikkunanvuorilautojen  "Loviisanpisaroita", päätin ottaa langat ja puikot esille. 

 

Ongelmia

 Tuntuu kuin tästä bloggaamisesta, tai kommentoimisesta toisille ei tahdo tulla mitään! Voi olla, että blogiasetukseni ovat jotenkin väärin, tai muuta. Kokeilenpa näin onnistunko. Kuvissa esittelin aikoinaan saksalaisvieraille kotikaupunkiani.

Kiitos lumesta, talvi

Vihdoinkin talven ensimmäinen  pakkasyö! Mikä nautinto oli lähteä ulos kirpeään aamuilmaan. 

 

Kiitollisuus valtaa mielen, kun ajattelee, kuinka kaunis tämä maa on, keväällä, kesällä, syksyllä ja nyt, talvella!

Kiitos lumesta, talvi  

perunoista kiitos

multa, kiitos maa, vuodenajoista

kiitos puista, metsät

kaloista kiitos

vedet, kiitos leivästä, pelto

kiitos kirjat, sanoista

suurkiitos kaikesta

elämä.

Ilahduin niin, kun löysin tämän Hannu Helinin kirjoittaman runon  Jenni Haukion toimittamasta Katso pohjoista taivasta. Osaisipa esittää ajatuksensa ja tuntemuksensa näin selvästi, yksinkertaisesti!

Tiet olivat jäätyneet, mutta ei hätää, jaloissa oli juuri hankitut nastakengät. Kyllä kelpasi astella reippain askelin!

**********

 🎂Ja vielä se tärkein: Onnea 100-vuotias Suomi! Onhan täällä hyvä elää, eikö vaan!

Kuvahaaste kuusi

6. AAMU

Oma kuvahaasteeni jatkuu pienen tauon jälkeen. Tässä eräs viimeviikkoinen aamu.

Ja tässä  hotellin ikkunasta avautuva näkymä rauhallisen pikkukaupungin aamusta.

Muutaman aiemman kuvapostauksen tein kotikoneella ajastimen avulla, mikä on ihan ok, mutta kyllästyin sitten matkan aikana ipadin oikutteluun eikä kommentteihin vastaamisesta tullut oikein mitään.
Nyt kotiin palattua on  kädet täynnä töitä, puutarhassa ja pihalla kasvaa kaikki vauhdilla ja tämä melkein helteinen päivä menikin suurelta osin ulkotöissä.  Kesäpaikka on varmaan taas kuin pahempikin viidakko, sinne pitäisi ehtiä pikimmiten.

Vauhdikasta menoa

Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä ja joilla on sisäinen hehku päällä,

on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita.

-Esa Saarinen-

Noinhan se on. Tai oikeastaan voisi tuohon  lisätä pari vuotta lisää, ainakin näiden meidän lastenlasten touhuja kun seuraa. Vauhdikasta ja innokasta menoa riittää kaikilla neljällä lapsella, kolmen ja yhdeksän ikävuoden välillä.

Aika ei ole tullut meille pitkäksi nyt kesälomien aikaan, kun pojanpojat ovat olleet seuranamme muutamia päiviä. Luonnosta pitäviä ja eläinrakkaita ovat molemmat, joten päätimme eräänä päivänä viedä heidät Merenkurkun luontokeskukseen Terranovaan, Pohjanmaan museoon.

Ystävällisen näköinen hylje ihastutti poikia ja sai muutaman taputuksen päälaelleen.

Kun kaikki eläimet oli katsastettu, lähtivät pojat kiireen vilkkaa katsomaan, mitä muuta museosta löytyisi. Siinä meillä olikin työ, kun oli pysyttävä kahden innokkaan museovieraan kannoilla. 

Katseltavaa, ihmeteltävää ja kysyttävää riitti ja sitten taas eteen päin, toinen poika yhtäälle, toinen toisaalle.

Vanhat talonpoikaiskalusteet ovat minun mieleeni. Muistan, kun kuvaamataidon opettajamme toi meidät tänne eräänkin kerran piirtämään äitienpäiväkorttia, johon otimme mallia näiden huonekalujen kukkakuvioista. Tutulta nuo kaappien ovet näyttivätkin.

Jos lapsille riitti mielenkiitoista katseltavaa, oli sitä meille vanhemmillekin riittämiin. On vain tultava pian uudelleen, ilman näitä "täysillä paahtavia" naperoita:-)

Mutta nyt takaisin autoon, jossa on reppu ja repussa  leipää,

jota pojat olivat ottaneet kotoaan mukaan, koska halusivat mennä läheiselle lammelle sorsia syöttämään.

Kalalokit olivat turhan innokkaita, mutta kyllä sorsatkin osansa saivat, samoin neljä pienen pientä poikasta.

Vielä takaisin museoon. Ihastuin, kun näin siellä vanhan kahvila-leipomon kalustuksen melkein kokonaisuudessaan. Kaupungin parhaat leivokset löytyivät menneinä vuosikymmeninä näiltä hyllyiltä, jos ei sitten sattunut tulemaan liian myöhään, jolloin kaikki oli jo myyty loppuun – ja  se saattoi olla jopa heti puolenpäivän jälkeen.

Niin kävi näille suklaamuffinsseille, joita pojat tässä koristelevat – nekin loppuivat ennen aikojaan:-)

Nyt saa valita

 kumpi on kauniimpi.

 tämä helmikuinen "kevätpäivä"

tai helmikuinen talvipäivä.

Helmikuinen metsä nykyisessä kevätasussaan, 

tai sama helmikuun metsä muina vuosina normaaliasussa.

Minä, joka ihan tosissani rakastan kaikkia neljää vuodenaikaamme, pidän enemmän noista valkoisista kuvista. Entä te muut?

Niin, on tämä sitten kumma talvi – talvi, joka ei tullutkaan. Punatulkkuja ja talitiaisia pojat tässä katselivat, taisi olla viime vuonna näihin aikoihin.  Nyt linnut laulavat kilvan kevätlaulujaan ja kiurukin on jo saapunut. Miten se nyt olikaan: kuu kiurusta kesään......!

Tämäkin herra sai elää vain yhden vaivaisen helmikuun päivän, raukka.

LUMIUKKO

Oli pihassa lumiukko,

hyvin suuri ja mahtava mies.

Se tuijotti hiilisilmin

ja korkean arvonsa ties.

– Olen mainio, mahtava herra,

se tuumi, tuumi näin.

Mutta harakat kylässä kaikki

nauroivat takanapäin.

Sää lauha ja suojainen ehti

ja ukolle tuhon toi.

Ei ilkkua saa nyt sille,

– niin muillekin käydä voi.

-Heikki Jylhä-

Kesäinen matka syyskuussa

  Frantsilan Kehäkukka on aina ensimmäinen pysähdyspaikkamme, kun lähdemme ajamaan kohti Etelä-Suomea. Kahvila/ravintolan viereisessä yrttitarhassa oli monta tuttua omasta puutarhastamme, kuten tämä Pohjois-Amerikan preerioilta kotoisin oleva Punahattu (Echinacea purpurea).

Tässä olemme saapuneet jo päämääräämme, miehen lapsuuden maisemiin Suomenlahden rannikolle.

Mökki, jonka olimme varanneet oli ylhäällä rinteellä,

sieltä avautui näköala merenlahdelle, joka oli nyt niin tyyni ja rauhallinen. Ei ihme, että laiturin nokkaan oli joku kantanut tuolin mukanaan istuakseen siinä hiljaa itsekseen. Mikä onkaan rauhoittavampaa kuin vain katsella merelle ja nauttia luonnosta.

Aivan pienen hetken joka ilta kultasi aurinko maiseman ikkunamme alla, (vaikka eihän sitä kauneutta saa kuvaan vangittua).

Luonto täällä on aivan erilainen kuin minulle tutun Pohjanlahden rannikolla. Mitähän metsänpeikkoja tuollakin, noiden  korkeiden sammaleisten kivien ja kallioiden koloissa asuu:-)

Tänne "peikkovuorelle", Trollbergetille kannattaa kyllä aina tulla. Tällä kertaa oli rämmittävä risukossa, koska alempana on tehty metsänhakkuutöitä, hikikin siinä tuli näin helteisenä syyspäivänä, mutta vaivan palkitsi aivan upea jäkälä- ja sammalpeitteinen korkea kalliovuori ja hienot näkymät alas metsään. Muistojakin tähän liittyy, sillä tänne tulimme, kun olin ensimmäisen kerran näissä maisemissa.

Loviisan vanhakaupunki viehättää aina, vaikka nyt olikin sen verran kiire, että ajoimme vain tuon kaupunginosan läpi. Rakennuksethan siellä ovat vanhoja, kiitos sen, että Loviisan palo ei päässyt aikoinaan niitä tuhoamaan. Täällä [KLIK] onkin enemmän näppäilemiäni kuvia aikaisemmalta matkalta.

Loviisan Kappeli oli 1800-luvulla kaupungin huvielämän keskus. Nyt se on kunnostettu ja palautettu vanhaan loistoonsa oltuaan pitkiä aikoja todella huonossa kunnossa. Olisimme tietenkin voineet mennä katsomaan, minkälainen olisi Kappelin lounasmenu,

mutta kun tiesimme, että hyvän ruoan lisäksi olisi tarjolla myös miellyttävää seuraa, valitsimme näin.

Loviisa sai sitten jäädä taakse

vanhoine rakennuksineen ja linnoituksineen,

Porvoolle vain vilkutimme tällä kertaa.  No kyllä kyllä, te perheenjäsenet! Kävimme me ostamassa ne tuliaissuklaat!!

Kevätmietteitä viikon varrelta, osa 2

Silmä lepää aina näissä vanhoissa perinnerakennuksissa, mutta mikä onni, että en ollut paikalla vuonna 1808-09, kun täällä ympärillä taisteltiin verisesti. No eipä ollut  Furiirin puustellikaan, se siirrettiin tänne myöhemmin. Täällä Vänrikki Stoolin keskuksessa olin kyllä silloin kun vietettiin tykit paukkuen Suomen sodan muistovuotta. Mutta kun eivät sodat minua ollenkaan kiinnosta, olin paljon tyytyväisempi, kun sain nyt tutustua täällä kaakaon historiaan ja osallistua suklaamaistajaisiin:-))

Tätä ei voi ohittaa, vaan pakkohan on nyt näyttää, että saimme  olla hoitamassa jonkin aikaa pikkukoiraa.

Ensin oltiin niin  rasavillejä,  peuhattiin ja leikittiin ja näytettiin kaikki temput, jotka osattiin. Olin ottanut  mukaani lukemista,  sillä tiesin, että pian pikku pentu ottaisi reilut päiväunet, sitä en vaan olisi arvannut, että meillä on yhteinen harrastus: kirjat!
Ehkä pentu pitää myös tästä Ilpo Tiihosen kirjoittamasta runosta, josta pari säkeistöä.

RIISIN RAASIN RUSINA

Riisin raasin rusina,
kirjoja on tusina.

mitä laulat laiha kirja,

mitä paksu posmottelet?

Riisin raasin rusina,

kirjoja on tusina.

Yhden selkä sian nahkaa, 

toisen vaatteet verkaisia.

Eilen oli kaunis päivä, mutta ei yhtä helteinen kuin tänään perjantaina. Veneitä oli harvakseltaan laitureissa, mutta ne ovat varmaan täyttyneet pikavauhtia ennen viikonloppua. Saisipa asua edelleen aivan meren rannalla!

Vaikka onhan tässäkin maisemassa oma viehätyksensä. Rauhoittavaa, mutta ei vilvoittavaa oli istahtaa kasvimaalla ahertamisen jälkeen puutarhakeinuun.  Ilta-auringon kultaamasta metsiköstä pystyi nauttimaan vasta kun  nuo päivän  +28°C hiukan hellittivät.  Ne olivat minulle aivan liikaa,  ainakin täällä "kuivalla maalla".