Lapsuudenmuisto

 Pitääpä tulla tännekin kertomaan  hauska mieleen tullut muisto kaukaa 1950-luvulta. Parhaan ystäväni kanssa emme enää voi😢 muistella yhteisiä hassuja päähänpistojamme, mutta voinhan kertoa kaikille muille:)

 

 

Asuimme keskellä kaupunkia ja tuohon aikaan saivat lapset kulkea huoletta kaduilla ilman aikuisen seuraa.  Tämä itsekeksimämme leikki oli yksi suosikkejamme ja voi kuinka saimme nauraa sille sitten aikanaan, kun järki hiukan kasvoi! Leikki oli nimeltään "jokaiselle jotakin". Oli siis sanottava mahdollisimman monelle vastaantulijalle jotakin - mielikuvitusta siinä tarvittiin, sillä noilla kaduilla oli melko paljon jalankulkijoita.

 Toinen leikkimme oli myös ystävällismielinen - siinä  oli niiaten tervehdittävä niin useaa vastaantulijaa kuin vain ehti! Muistan kuinka monta vanhaa tätä-ihmistä kääntyi ihmetellen katsomaan jälkeemme miettien ihmeissään, keitä me nyt olimmekaaan!

Lapsuus oli ennen niin erilaista. Sai käyttää omaa mielikuvitusta, luoda omia leikkejä...

 

Talvella 1940-luvulla

 Iloisia ristiäisvieraita tulossa ensimmäiseen juhlaani😊. Pian päästään kahvipöytään!

Nostalgiaa

 

Miten hauska selailla vanhoja saarikuvia! 1950-luvun alkua ja vene täynnä porukkaa.

                                    Isän rakentama uusi saarimökki.

Leikittiin, ongittiin, uitiin, pelattiin, mutta ei kännyköillä.

Ja aina oli sukulaisia ja ystäviä tulossa kesän viettoon päiväksi, pariksi!

 Tai vierailtiin serkkujen huvilalla. Kahvi maistui äidille ja isälle tuossa pöydän päässä.

Kesän värejä ja kirjayllätys

En tiennytkään, että kansa kutsui aikoinaan tätä kukkaa orvon kukaksi,  kunnes Elias Lönnroth nimesi sen orvokiksi.

Luonnonkukat ojanpientareilla kiittävät kesän sateita. Voiko kauniimpaa "kukkapenkkiä" olla!

Käväisin katsomassa, joko mustikat olisivat kypsyneet ja kyllä,

löytyihän  tuolta jo valmiitakin, muutaman desin verran.

Meillä on puutarhassa vain muutama mansikantaimi,  mutta suuremmat määrät on ostettava. Pojan perhe kävi hakemassa meillekin laatikollisen. Makeita ja mehukkaita olivat. Nytkin herahtaa vesi kielelle, kun vain katselen kuvaa:)

Taidamme olla hiukan erikoisia näillä nurkilla, kun meillä  on kasvimaa.  Toisilla taitaa olla nurmikot ja kukkaistutukset. No onhan meilläkin kukkivia rikkaruohoja tuolla salaattien ja tillien joukossa😊.

Ja kukkivathan useimmat yrtitkin kauniisti, kuten tämä salvia.

Tässä toinen sateen ystävä. Päivänkakkarat ovat levinneet aivan joka paikkaan, mutta kauniita ovat nekin.

Tämä tiikerinlilja osaa sitten yllättää meidät kesäpaikallamme! Parina kolmena kesänä se on loistanut yhtäkkiä keskellä vadelmapöheikköä, korkeiden heinien seurana. Näyttää jopa viihtyvän hyvin.

Voiko joku kuvitella, että tulin maailman onnellisimmaksi, kun löysin tämän kirjan! Olen ollut varhaisesta lapsuudesta saakka kirjatoukka ja  Orriporrin talon sain lahjaksi, kun aloitin koulun. Voi kuinka pidin siitä, se oli lapsuuteni rakkain kirja. Kirja jäi sitten lapsuudenkotiin sieltä lähdettyäni, minne se joutui, en tiedä,  mutta sillä oli aina paikka sydämessäni. Vuosien varrella unohdin kirjan nimen ja yritin etsiskellä sitä tuon kansikuvan perusteella, se oli jäänyt niin vahvasti mieleeni.

Ja nyt kun eletään nettiaikaa ja tässä tapauksessa nettiantikvariaattien aikaa, löysin kuin löysinkin kirjan. Hyväkuntoisen, muutamine alleviivauksineen, joista näkee, että kirjan teksti on puhutellut aikuistakin henkilöä – sitähän tekevät kaikki hyvät lastenkirjat.

....  ja kellokukka soitti: "Piu-Pou"

 

Kesäkuun tunnelmissa

Tässä sen nyt näkee aivan konkreettisesti: aika kuluu todellakin kuin siivillä! Tuntuu kuin olisin juuri aloittanut tämän Temperature Blankentin virkkaamisen [klik] ja nyt on kerroksia eli päiviä kertynyt jo 170.

Torkkupeitteeni väritys on aivan eri kuin sen mielessäni kuvittelin olevan. Luulin kylmien värien jatkuvan paljon pitempään, mutta tuossa näkyy, kuinka maaliskuu oli jo melko lämmin, (valkoiset rivit merkkaavat kuukauden vaihtumisen).

Nostalgiaa puutarhassa: pelargoniat, päivänkakkarat

ja lemmikit.

Nostalgiaa myös tässä – salkotennis kuului lapsuuden kesiini, onneksi löytyi moderni versio pikkuväelle.

"Työnnänpä venheen rannasta ja lähden lainehille,

heitän verkkoni vesille nyt näille kotoisille.

Voi jospa niihin karttuisi nyt kalasia paljon,

särkiä sekä säynähiä, lahnojakin joukon.

Hauska on aina kalamiehen järven selkää soutaa,

laineen sievästi liplattaissa kalat kotiin noutaa" 🎵🎶

No, saa sitä kalaa kaupan kalatiskiltäkin:)

Suven mentyä

Aurinkoisen lämpimän kesäpäivän jälkeen on vaikea uskoa syksyn olevan tulossa. Tottahan se kuitenkin on, kun koulutkin ovat alkaneet.

7vee täytti hiljattain 8 ja on nyt tokaluokkalainen. Tuollahan hän seisookin  jo reippaana jonossa ja odottaa koululuokkaan pääsyä.  Minun mielestäni voisivat nuo lasten kesälomat olla pitempiäkin, että saisivat nauttia vielä näistä loppukesän lämpimistä päivistä, kuten me

silloin vanhaan hyvään aikaan. Tässä näkyykin kouluni, jonne mentiin pitkän loman jälkeen syyskuun alussa. Taidan kyllä nyt unohtaa kesätyöt, joita suurin osa sitten lukioaikana teki. Minä muiden mukana. Jonkun kesän vietin postineitinä, jonkun sairaalatöissä Saksassa, missä saikin ahertaa kymmenen tuntia päivässä. Hyvin sen jaksoi ja kielitaito kohentuneena aloitettiin sitten koulu.

Tänä viikonloppuna saavat kyllä koulu- ja muut arkiset työt unohtua. Lämmin aurinkoinen sää helli meitä, kun istuimme kesämökkimme portailla ja nautimme hiljaisuudesta. Syksyn lähestymisestä kertoivat  sudenkorennot, jotka lentelivät kimaltavin siivin pitkin pihamaata.

Kun  ruohot oli leikattu  oli  pakko vetäytyä suuren pihakuusen varjoon ja samalla ihmetellä tuota ikivanhaa omenapuuta, joka on niin täynnä omenoita, että tuskin jaksaa niitä kantaa.

Kesämökin päiväkirjaan merkitään sitten kaikki tärkeät asiat: lämpöasteet ulkona ja sisällä,  oliko ruoho päässyt kasvamaan liian pitkäksi, mitä ruokaa laitoimme, kuinka uusi omenapuu voi, entä luumupuu, tuleeko siihen hedelmiä........... Kummasti nuo sivut ovat toistensa kaltaisia, mutta mielenkiinnolla niitä kuitenkin luetaan ja vertaillaan eri kesien tapahtumia toisiinsa.

Ja sitten asiasta kolmanteen, eli viimekertaisen  postauksen "salaisuuden" paljastaminen.

Tässä se on, oma osuuteni Ravelryn kuukausihaasteeseen En liten stickutmaning 2013. Oli siis kudottava jotain sellaista, mitä ei olisi uskonut tekevänsä. No, mikä tuo sitten on?

Eipä mikään muu kuin paikallisen perinnepuseron mukaan kudottu "kansi" runokirjalle! Olen tehnyt aikoinani tällaiset puserot  meidän lapsille ja kun kirjat ovat minulle melkein yhtä rakkaita, keksin tehdä samanlaisen myös runokirjalleni. Vastapalveluksena kauniista runoista, joita se minulle tarjoaa.

SUVEN MENTYÄ

Jo luumupuiden oksat värittää

hedelmän punertuvan hehku vieno,

ja yli nurmettuneen mullan jää

omenan tuoksu iloinen ja hieno.

Mut suven jälkeen liian autuaan,

min kultaan vaivuin tajuttomuuteen asti,

nyt syksyyn havahduin niin haikeasti

kuin lapsi lämpimästä unestaan.

Jos suljen silmäni ja kuuntelen,

soi vielä linnunlaulu kultasuinen,

ja loistossansa tuomi toukokuinen

jäi sydämeeni, sinne juurtuen.

Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,

ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,

ja yli järven kylmenneen ja harmaan

etäältä kurkiparvi kiiruhtaa.

---------

Syyspilven alta kullanvaalean

lehahtaa jälleen kirkas päivä esiin,

ja kylmän-tuulisiin ja tummiin vesiin

taas taivas lainaa sinen loistavan.

Vie auringosta polku pimeään.

Mut värit hohtaa hajuhernemaassa

levossa, hellyydessä autuaassa,

ja kaikki kukkaniityt nään

Säkeet Saima Harmajan runosta kirjassa Suomen Vuosi. Kerroin siitä täällä [KLIK]

Tuleeko kalaa?

Jaa-a, on tästä aikaa, kun sisarusten ja serkkujen kanssa seisoimme kesämökin laiturilla kokeilemassa kalaonnea. Jo aivan pieninä saimme omat kotitekoiset onkivavat ja muistaakseni jopa perkasimme kalasaaliin itse. Kaupan tiskiltä tai pakastealtaasta ostettua kalaa ei voi verratakaan itse pyydettyyn.

Pyhästä Andreaksesta tai Pyhästä Pietarista, kalastajien suojeluspyhimyksistä emme tienneet mitään, mutta saalista tuli aina. Tai kultaako aika muistot?

 Ihveroinen, ahveroinen,

tule onki ottamahan,

väkärauta vääntämähän,

siima suoraksi sipase,

vapa vääräksi vetäse!

Nyt on ongen ottoaika,

väkärauan vääntöaika,

kiverän koverrusaika.

Anna, Antti ahvenia,

Pekka pieniä kaloja!

(Suomen kansan vanhat runot)

Mitä tuosta kalasta sitten tekisin. Muumimamman keittokirjasta löytyy Majakanvartijan kalalaatikon ohje, niin ehkäpä  sitä:
Pannulla paistetaan öljyssä valkosipulia, ja purjoa hetken, sitten lisätään sellerinvarsia ja tomaattimursketta. Maustetaan sitruunapippurilla, timjamilla ja suolalla.
Uunivuokaan kalafileitä (haukea, ahventa tai turskaa) päälle katkarapuja ja pannulla paistetut kasvikset. Peitetään foliolla ja 200° uunissa n. 25 min.  Lisäksi riisiä tai perunoita. Nopeatekoista ja maukasta.

Vapunpäivää on vietetty...

 Suomessa jo keskiajalla abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamispäivänä 1. toukokuuta, mutta

aivan niin vanhoja eivät nämä minun vappumuistelukuvani ole – vaikka onhan näilläkin jo ikää, eipä silti.  Mutta missä on minun ilmapalloni? Olisiko jo karannut.  Tuolta .....

..... torilta se käytiin kyllä ostamassa.

Ja kun jäätelökioskit nyt ilmestyivät torin nurkkiin, saatiin vihdoin isot jätskitötterötkin. Siitä olikin pidettävä hyvä huoli tuolla torin tungoksessa, ettei käy kuten kerran, kun edessä oleva täti peruutti yhtäkkiä ja sai jäätelöpalloni takkinsa selkään.  Sinne meni herkutteluni, kyllä harmitti!

Nuo kaksi alimmaista kuvaa ovat peräisin täältä [linkki]. Minun oli aivan pakko "lainata" niitä, sillä   ne tuovat niin elävästi mieleen lapsuuteni. Niissä on juuri se oikea, aito tunnelma, joka pistää melkein herkistymään. Kiitoksia kuvien ottajille.

Hiihtolomalaiset tarinankertojat

Pojanpojat 5v ja 3v ovat käyneet taas ilahduttamassa meitä ja paljon olemme taas oppineet toisiltamme. Vähäiset olisivat tietoni meteoriiteista ja muista avaruuden ilmiöistä, jos 5v ei niitä minulle opettaisi pikkuveljen säestäessä vieressä, mutta vaikka välillä tällaisia pieniä "tiedemiehiä" ollaankin, ovat  leikit mielikuvitusmaailmoineen ja peuhailu heidän elämänsä tärkeitä asioita vielä kauan aikaa.

Pekka Simojoen kirjoittamasta runosta löytyi tärkeä sanoma:

Merirosvo asuu sängyn alla, oven takana aaveita on.

Lohikäärme istuu ikkunalla, mielikuvitus mittaamaton.

Sinä kummastelet pilven teitä, kuiskaat korvaani salaisuuden.

Leikkaat paperista enkeleitä, lapsenuskoasi ihmettelen.

Tämä elämä on sinun, ei kenenkään muun,

pieni poikani heinäkuun.

Tämä elämä on sinun, lainaksi vain sinut vierelleni sain.

Sinä katsot niin avoimin silmin, vailla epäilyksen häivääkään.

Sinun maailmasi on niin kaunis väreissään.

Kun on tullut sinun aika mennä, taakse jättää leikit huolettomat,

lennä rohkeasti poika, lennä!

– kädet suuret meitä kannattavat. 

Tässä nautitaan  piknikillä eväitä kevättalven auringossa. Hyvältä kuulema maistuivat. Koetetaan nyt sitten antaa yhtä mainiot eväät elämääkin varten näille pienille pojille.

"Luultavasti myrskyjä on vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu "

"Tuoko saari? Ettei vain olisi kärpäsenkakka!" totesi Pikku Myy.  Olikohan minulla samat ajatukset, kun saaremme häämötti pienenä kaukana edessä.

Kyllä se oikea saari oli, sain nähdä, kun pääsimme rantaan. Minä niin turvallisesti äidin kainalossa. Pelastusliivit? Niistä ei tuohon aikaan  tiedetty mitään. 

Näen, kuinka  meidän isä, nuoresta pojasta alkaen aina jonkinlaisen veneen omistaja, on tyytyväinen onnistuneen merimatkan jälkeen.  

"Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi"

Tästä rannasta lähdimme matkaan, mutta paljon on muuttunut noista ajoista. Laiturit, veneet, vauhti – kuuluuko mereltä enää moottoreiden rauhallinen putputus, onko enää aikaa todella nauttia merimatkasta. 

 "Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan"

*************

Ihmeenä voi pitää vaikkapa tätä saaristoamme, joka on jopa saanut Unescon maailmanperintöstatuksen.

Tuota upeaa näköalaa avomerelle pääsee ihailemaan vanhojen luonnonmetsien läpi vaellusreittejä [linkki] seuraamalla. Ei kannattanut antaa pienen tihkusateenkaan häiritä patikoimista, sade häiritsi ainoastaan kuvanottajaa. Kuvien laatu onkin sitten sen mukainen.

Ihme on myös tämä vanha lato. Se on saanut pysyä paikallaan ainakin vuodesta 1917, jolloin sillä oli tärkeä itsenäisyyteemme liittyvä rooli, aselastin piilopaikkana.

*Sitaatit Muumikirjoista

ON TÄMÄ KANSSA!!

Huomenna on jo ensimmäinen adventti, joten tänään on sitten pikkujoulu, eipä uskoisi! Mittari vain jaksaa näyttää lämpöasteita ja"syysmyrsky" riehua.  Eikö nyt pitäisi olla edes hiukan lunta, että pikkujoulutontut pääsisivät piiloutumaan kinoksen taakse,

kun ovat juosseet ovelta ovelle, soittannet kelloa tai koputtaneet äänekkäästi ja heittäneet kynnysmatolle kortin, jonka takana on salaperäinen pikkujoulutervehdys.
Tällainen perinne elää vielä täällä, vaikka vuosi vuodelta laimeneekin. Varsinkin vanhat ihmiset kertovat innoissaan, mitä kaikkea tuohon aikoinaan liittyyi. Aika paljon olivat tavat muuttuneet noista ajoista jo silloin, kun me tänne muutimme, mutta kyllä meidänkin lapset mielellään muistelevat, kuinka jännittävää oli syöksyä lumikinokseen, kun oli heitetty kortti ja talonväki huhuili ja etsi tonttuja.
Muutaman kerran on ovikello soinut tänä iltana, ja vaikka

pimeää pihaa valaisevat kynttilät, ei tonttuja näkynyt. Vikkeliä olivat. Varmuuden vuoksi oli parasta huutaa: ♥ Hyvää pikkujoulua. Glad lillajul ♥

     Taiteillut meidän J. vuonna 1980

Pienen pojan filosofiaa / En liten pojke filosoferar

Meillä on suuri osa miehen suvun valokuvista irrallaan laatikoissa. Onneksi on moniin kirjoitettu  taakse tiedot, mutta paljon siellä on vielä "tuntemattomia", ainakin meidän jälkipolvelle. Kuvia katsellessani tuli vastaan tämä mietteliäs pikkupoika, joka toi mieleeni runon lapsuuden ajan "säännöistä". Oletan, että niitä tämä pikku R tässä kertailee mielessään tultuaan maaseudun rauhaan, pois kaupungin leikeistä.

Ei saanut astua laattojen saumoille, piti sylkeä kissojen perään,

ei saanut mennä tikkaiden alitse, portaat piti harpata

kaksi kerrallaan kunnes keuhkot läähättivät pääsyä

vapaaehtoisesta piinasta.

Keittiön pöytäliinan kuvioitus oli vaativa.

Aina oli sääntöjä. poikkeukset olivat kuin pääskyt kesällä,

harvinaiset kiirivät kirkaisut, jotka taas katosivat,

ja piha oli sunnuntaivaiti.

Säännöt tekivät olemassaolon salaperäisemmäksi kuin se oli.

Ja ajatukset suihkivat ääneti kuin sukkula

kudosta niin vinoa, vinoa

tai värillistä, aivan ihanaa.

Tuossa runossa on Bo Carpelan  osannut hienosti kuvata lapsuuden ajan tunnelmia. Juuri tuollaistahan se aika oli, itsekeksittyjä sääntöjä täynnä  ja voi miten jännittäväksi  ja hauskaksi ne  elämän tekivätkään. Runo löytyy teoksesta Gården/Piha. 

EDIT: Nyt kun tarkemmin ajattelen, huomaan, että ei tuo pikkupoika noin voinut filosofeerata,  koska tuossa iässä hän ei osannut montaakaan sanaa suomea.  Näinhän sen pitää olla :

Det gällde att inte stiga på skarvar, att spotta efter kattor,

inte gå under stegar, ta två trappsteg i taget

tills lungorna flämtade efter befrielse från en självvald plåga.

Köksbordduken hade sitt krävande mönster.

Det fanns alltid regler. Undantagen var som sommarens svalor,

sällsynta ilande skrik som åter var borta

och gården söndagstyst.

Reglerna fanns för att göra tillvaron hemlighetsfullare

än vad den var.

Och tankarna gick tyst som en skyttel

och vävde de snedaste vävar

eller i färg helt underbara.

Suomenkielinen teksti on Tuomas Anhavan hienoa käännöstyötä ja kirjassa on kaunis Hannu Tainan kuvitus.