31.7. eli viime tipassa

ehdin kuin ehdinkin tehdä heinäkuun aikana peräti toisen postauksen!
Kauniit säät, tai oikeastaan liian lämpimät päivät ovat vieroittaneet ainakin minut bloggaamisesta.

Mutta onhan noita apukeinoja jonkinlaiseen alkuun pääsemiseen – jääkylmää sitruunavettä siemaillessa voin selailla uutta lehteä, josta toivon saavani inspiraatiota. Kai nyt joku sen sivuilla esiintyvä innokas bloggaaja osaa tartuttaa intonsa minuunkin.

Kivoja blogivinkkejä lehdestä löytyy aika paljon,

vaikka eivät nämä meidän puutarhamme kukat ja kasvit kuitenkaan valita, että olisin ne unohtanut.

Olenhan otsa hiessä kantanut vettä, kitkenyt rikkaruohomattoja, nyökytellyt hyväksyvästi reippaille helteestä ja ukkoskuuroista selvinneille orvokeille.

Kiitokseksi tarjosi puutarha sitten erikoisen ja mystisen  yllätyksen! Mistä ihmeestä nämä komeat kellokukat ilmestyivät yhtäkkiä omenapuun alle? Me emme ole niitä istuttaneet. Netistä etsin ja löysin nimen kukalle: Ukonkello (Campanula latifolia) – ei kasva meidän seuduilla luonnonvaraisena. Maariankelloja olen kylvänyt aivan toiseen paikkaan, mutta ne kukkivat vasta ensi vuonna.

Uskollinen ystävämme Punahattu (Echinacea purpurea) avasi jälleen "hattunsa". Näyttää siltä että kimalaiset saavat yksin nauttia punahattujen kukinnoista, jotka yleensä ovat täynnä ritariperhosia. Perhoset loistavat poissaolollaan tänä kesänä. Syytetään siitä nyt sitä kylmää ja kuivaa alkukesää. *

Muitakin touhuja.
Farfar osti varmaan aikoinaan kesämarkkinoilta aina pärekorin, ison tai pienen ja niitä onkin meille periytynyt aika monta kappaletta. Kestäviä, kauniita, hyödyllisiä tarve-esineitä kun ovat, otin esille varaston kätköistä näin alkuun nämä kaksi. Vien ne kesäpaikkaamme, siellä  kun on ikuinen puute säilytystilasta. Siellä  ne saavatkin olla näkyvästi esillä.   Tyhjensin korit roinasta, pesin ja mietin maalaisinko ne valkoisiksi.

Ei, en taida maalata. Yhden pienemmän olen kyllä aikaisemmin maalannut ja se onkin niin nätti♥, en tiedä tuosta kuvasta, mutta ihan oikeassa elämässä ainakin.  (Huomatkaa  punaiset viinimarjat tuolilla, pääsivät linssiluteina mukaan korikuvaan. Toinen ämpäri valkoisine viinimarjoineen ei siinä onnistunut).

Marjat kypsyvät vauhdilla. mustikoiden vähäisyyteen on sama syy kuin perhosten ja kirsikat pitää poimia ensi tilassa. Nyt ne jo menevät osin lintujen suihin. Kehtaavatkin istua sähkölangoilla napostelemassa, sylkäisevät vain lopuksi kiven maahan:-(  Ne taitavatkin tietää, että kivet sisältävät rikkoutuessaan myrkyllistä sinihappoa.

Nyt taidan siepata tuosta herneen, pari, jos ehdin. Nopea on oltava, sillä tässä talossa asuu eräs, joka tyhjentäisi pensaat vauhdilla, jos uskaltaisi.

Ja sitten ruoan laittoon! Luksusta on kerätä omasta maasta herkkuja, kirsikkatomaattejakin tämä lämmin kesä on kasvattanut amppelissa seinän vierellä suuret määrät. No kaikki kuvassa ei ole omasta maasta – halloumijuusto on kaupan hyllystä, perunat torilta. Perunat ovat niitä, jotka ovat"supergoda", kuten torimyyjätäti aina muistaa kertoa. Ja ovathan ne.

* Edit
 Perhoset taisivat kuulla eilisen valitukseni ja tulivat tänään yllättäen vierailemaan.

Neitoperhoset jakoivat tilan sulassa sovussa kimalaisten kanssa. Tuossa oli juuri kolme perhosta, mutta kaksi niistä häipyi heti kameran nähtyään.

Amiraaliperhonen saapui yksin ja viihtyi enimmäkseen kurkkuyrtin sinisissä kukissa.

Myöhään illallakin oli vielä +30°C

joten ei ihme, että yöt ovat olleet hiukan tuskaisia,

mutta mikä onni, että heräsin viikonloppuna kesäpaikassamme juuri oikeaan aikaan aamuneljältä. Näky, joka ikkunasta avautui, oli sanoin kuvaamattoman kaunis, kameralla sitä oli mahdoton toistaa. Maasta nouseva hento usva on kuvassa aivan näkymättömissä, kuten kuulas ilmakin. Sääli.

Sunnuntaina saimme 8veen tänne vielä yhdeksi lomaviikoksi. Runotyttöä hänessä on sen verran, että muistutti heti tullessaan, että oli Eino Leinon päivä ja liput liehuivat saloissa sen kunniaksi.

 

 Ystäviltä saadusta Eino Leinon laulurunoja-kirjasta löytyvä runo olkoon tekstinä luontokuvalleni.

YLI METSÄN KOITTI JO PÄIVÄN KOI

Yli metsän koitti jo päivän koi,

kun nurmella neitonen kulki,

kukat kukkivat auki jo ummut loi,

jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain

niin hiljaa, hiljaa astui,

ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,

kun kasteesta helmat kastui.